Kun lapsuudessa oppii elämään pelon ja epävarmuuden keskellä, kantaa sitä taakkaa väistämättä aikuisuuteen. Minun kohdallani se näkyi siinä, että hakeuduin ihmissuhteisiin, jotka heijastivat omaa sisäistä rikkinäisyyttäni.
Parisuhteista tuli taistelukenttiä, eivät turvapaikkoja. Alkoholilla höystetyt illat, väkivaltaiset riidat ja jatkuva epäluottamus repivät minua sisältä. Sen sijaan, että olisin parantunut, jatkoin samaa kierrosta, jonka olin oppinut jo lapsena: turvattomuus oli minulle tuttua, ja tuttu tuntui jollain kierolla tavalla turvalliselta.
Rakkaus, joka olisi voinut kantaa, muuttui kerta toisensa jälkeen kivuksi. Opin antamaan itsestäni liikaa väärille ihmisille, koska en ollut vielä oppinut rakastamaan itseäni.
Näissä suhteissa häpeä syveni. Se sama pieni poika sisälläni, joka oli kaivannut turvaa ja hyväksyntää, ei löytänyt sitä vieläkään. Sen sijaan löysin itseni tilanteista, joissa luottamus rikottiin ja joissa väkivalta ja alkoholi hallitsivat enemmän kuin rakkaus ja välittäminen.
Parisuhteeni kertoivat minulle totuuden, jota en halunnut kohdata: en ollut kunnossa sisältäni. Ja niin kauan kuin en kohdannut omia haavojani, hakeuduin ihmisiin ja tilanteisiin, jotka vain avasivat niitä uudelleen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti