On hetkiä, jolloin elämä riisuu ihmiseltä kaiken. Minulle se hetki tuli silloin, kun voimat eivät enää riittäneet ylläpitämään ulkokuorta. Kehoni oli rikki leikkauksista ja dopingista, mieleni hajonnut vuosien pelosta, häpeästä ja vääristä valinnoista.
Masennus ja ahdistus ottivat vallan. Päivät sekoittuivat toisiinsa, ja öisin en saanut unta. Katsoin peiliin ja näin miehen, jota en enää tuntenut. Vahva keho ei enää kantanut, ja mieli huusi apua.
Se oli hetki, jolloin ymmärsin olevani täysin pohjalla. Kaikki ne asiat, joihin olin rakentanut identiteettini – voima, ulkonäkö, rooli – olivat murtuneet. Jäljellä oli vain tyhjyys.
Pohjakosketus oli kivulias, mutta samalla se oli käännekohta. Kun ihminen on tarpeeksi syvällä, hänellä on kaksi vaihtoehtoa: jatkaa kohti tuhoa tai alkaa kiivetä ylöspäin.
Minä päätin tarttua siihen viimeiseen oljenkorteen. Päätin pyytää apua. Se ei ollut helppoa – häpeä oli suuri, ja olin tottunut selviämään yksin. Mutta juuri silloin, kun uskalsin sanoa ääneen: “En selviä yksin”, alkoi todellinen muutos.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti