Kun astuin ensimmäistä kertaa salille, en tiennyt vielä, että siitä tulisi minulle turvapaikka. Rauta ei kysellyt, mistä tulen tai mitä olen kokenut. Se odotti hiljaa paikallaan, ja kun nostin sitä, tunsin ensimmäistä kertaa elämässäni olevani hallinnassa.
Salista tuli maailma, jossa sain päättää säännöt. Jokainen toisto oli isku menneisyyden varjoja vastaan. Jokainen hikipisara oli merkki siitä, että voin rakentaa itseni uudelleen. Siellä, painojen keskellä, en ollut enää se pieni poika, jota häpeä ja pelko varjostivat. Siellä olin vahva.
Lihaksista tuli minulle panssari. Ne kertoivat muille: ”Älkää tulko lähelle. Minua ei voi enää satuttaa.” Ulospäin näytin itsevarmalta, mutta sisälläni sama epävarmuus eli yhä. Totuus oli, että mitä isommaksi kasvoin ulospäin, sitä pienemmäksi tunsin itseni sisältä.
En tiennyt vielä, että tämä panssari, jonka rakensin, ei suojannut minua sisäiseltä kivulta. Se vain peitti sen hetkeksi. Ja niin aloin takertua siihen yhä lujemmin.
Sali antoi minulle voimaa – mutta se ei pystynyt parantamaan haavoja, jotka olin saanut jo paljon ennen kuin ensimmäisen kerran tartuin tankoon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti